Villisikojen poluilla

Kyllähän sen polun täältä ylhäältä erottaa, mutta annas olla, kun olet alhaalla kastanjapuiden, piikkipensaiden, pengerrysten, aitojen ja villisianpolkujen seassa…

Olimme sopineet Severinen, sen jumppamaikan, kanssa menevämme pistämään kuntoon Rochessauven »seuraintalo» huomista belotea varten, korttipelitapahtumaa, jonka tuotoilla kerätään varoja Coiron Tonicille (suom. emäntäjumppa). No Severine oli tapansa mukaan melkein tunnin myöhässä, olin jo varma, että hän oli unohtanut minut ja olin mennyt takaisin omaan talooni tiskaamaan.Ei hän kuitenkaan ollut minua unohtanut, hän tuli vihdoin poikiensa kanssa ja niin sitä sitten ajettiin, LUJAA, Rochessauveen, mutta muut olivat siellä jo koonneet pöydät ja tuolit ja järjestäneet kaiken muunkin, joten meillä ei enää poskisuudelmien jälkeen ollut siellä mitään tekemistä. 

Severine lähti poikineen vielä asioille Privasiin ja Chomeraciin ja minä, niinkuin olin vähän etukäteen suunnitellutkin, lähdin kiipeämään Coironille. Pari vuotta sitten kiipesimme sinne Jackyn kanssa, hän näytti minulle polun, jota oli käyttänyt parikymmentä vuotta aikaisemmin kun riiasi Rochessauvessa asuvaa Estelleä. Rinne näyttää ehdottomasti mahdottomalta kiivetä, mutta eikös sieltä löytynytkin oivallinen polku ylös. Seuraavan kerran viime keväänä, taas kun olimme olleet sunnuntailounaalla Estellen vanhemmilla sillä »eläintarhatontilla», päätin kaiken syömisen ja juomisen jälkeen taas kiivetä, enkä hypätä auton kyytiin. Lucas juoksi perääni, hän halusi tulla mukaan. Lucas ei tiennyt tämän oikopolun olemassaoloa, vaan luuli meidän kiipeävän kauempaa Rochessauven linnan takaa. Minä vajavaisella kielitaidollani en ymmärtänyt, että hän ei tiennyt että… No sitten kun tajusin, että nyt ollaan liian lähellä linnaa, se oikopolku on lähtenyt jo paljon aikaisemmin, niin enkös saanut Lucasin lähtemään kanssani »oikaisemaan» piikkilanka-aitojen yli ja ali, pengerrysten yli, piikkipensaiden seassa villisikojen polkuja pitkin ylös ja ylös, kunnes löysimme vihdoin sen ihmisille tarkoitetun polun. Lucas oli aika otettu siitä villisianvimmasta, millä kiipesimme. Onneksi ei tarvinnut kääntyä takaisin, koska se laskeutuminen olisi ollut paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa. 

Tänään samalla villisianvarmuudella lähdin kiipeämään, nyt lähdin rinteeseen aikaisemmin, ettei tule samaa mokaa kuin viime vuonna. No enköhän minä sitten ollut lähtenyt liian aikaisin! Kiipesin, kiipesin, taistelin piikkipensaiden kanssa, varoin nilkan taittamista, nyt kun olin yksin eikä kukaan tiennyt missä olen. Kaiken lisäksi minulla oli olkalaukku ja kamera mukana, jotka haittasivat tietysti ihan hirveästi. Taas turisti! Loppujen lopuksi tulin sellaiseen paikkaan, ettei eteneminen ollut enää mitenkään mahdollista; piikkilanka-aita toisella puolella, rotko toisella ja edessä vain piikkipensasta. Pakko kääntyä takaisin. Villisiat näköjään sittenkin pystyvät parempaan kuin minä.

Jouduin laskemaan peffamäkeä useampaan otteeseen, tai siis olkalaukku ja minä. Sain sentään oikaistua sen verran, ettei ihan samaa reittiä tarvinnut palata. Kengät savessa, sukat likomärät, housut kurassa, mutta nilkat murtumattomina… Lähdin siis nöyrästi Rochessauven linnaa kohden kärrypolkua pitkin, sitä kautta pääsee ainakin ylös vaikkakin kiertotietä.

Tiesin kyllä, että ylhäällä Coironilla Planaisen Madame on sulkenut reitin, mutten uskonut. Kiipesin, kiipesin, nyt kuitenkin tietä pitkin, kiersin yhden suljetun portin kaikkine uhkauksineen, mutta sitten ihan Planaisen talon kohdalla Madame oli tosiaankin rakentanut sellaisen barrikaadin, että sitä ei noin vain ylitetä, aliteta, sivuuteta… Tämä Planaisen Madame on eronnut rouva Pariisista, joka asuu yksikseen koiransa kanssa talossa, joka on seudun kauneimpia ja josta on upea näköala, mutta Madame vain katsoo saippuasarjoja televisiosta ja inhoaa kaikkia. Tämä tie, jota sinne kiipesin, on virallinen retkeilyreitti, mutta Madame on sen sulkenut. Mitkään valitukset eivät auta, Madame ei siedä ketään silmissään. Tämä hänen tonttinsa on vielä kaiken lisäksi Jackyn mailla, joten Jackynkin on hankala hakea karanneita lampaitaan tai aasejaan, koska barrikaadi on edelleen pystyssä. Minun ei siis auttanut muu kuin tehdä täyskäännös takaisin, tiesin, että pystyn kiertämään talon toista kautta menemättä enää alas laaksoon.

Kesti tasan puoli tuntia, että olin sen samaisen portin toisella puolella! Kiusa se on pienikin kiusa! En onnistunut oikaisemaan, piikkipensaat olivat kasvaneet ja uusia aitoja oli pystytetty, joten todellakin vihdoin päädyin sen barrikaadin oikealle puolelle, olin vain kiertänyt talon. Siitä sitten vielä puolisen tuntia tuttua reittiä ja olin vihdoin kotona. Linnuntietä matka on 2,5 km, minulla meni siihen 2,5 tuntia! Vaatteet ehjinä, nilkat murtumattomina, hiki ja pisamat pinnassa… Nyt olin ansainnut kevään ensimmäisen pastiksen!