4.6.2009

Kesätukka lampaille

Viime tiistaina meillä oli jokakeväinen lampaitten keritseminen. Ardelaine, ardèchelainen osuuskunta, kerii helmi-kesäkuun aikana yli 200 lähitilan lampaat, keräävät villat ja tekevät niistä vaatteita, patjoja, peittoja, tyynyjä… korkealuokkaisia »lähivillatuotteita».

Sunnuntaina oli vähän sateenuhkaista, joten lampaat ajettiin laitumelta kotiin varmuuden vuoksi jo silloin, märkiä lampaita on hankala keriä. Hyvä että ajettiin, sunnuntai iltana tuli hirmuinen ukkonen ja rankkasade, lampaat onneksi lampolassa kuivassa. Maanantaina ne päästettiin pihalle esileikkaamaan nurmikko, jonka olin luvannut ajaa loppuviikosta.


Ekologisia ruohonleikkureita

Tiistaina Julien, Patrick ja Claire Ardelainesta tulivat aamulla heti seitsemän jälkeen, pystyttivät laitteensa ja ryhtyivät hommiin. Meitä oli kuusi henkeä apuvoimina niin, että keritsijöiden ei tarvinnut muuta kuin surruttaa koneillaan. Lampola oli siirrettävillä seinämillä jaettu osiin niin että keritsemättömät lampaat olivat toisella puolella, kerityt toisella puolella. 


Kuin sillit suolassa…

Kerrallaan 40-50 lammasta ajettiin koirien avulla pieneen karsinaan lähelle keritsemispistettä ja siitä apuvoimat nappasivat yksitellen lammasta takajalasta kiinni ja käänsivät selälleen. 


Vuoroaan odottelemassa

Kun lammas istuu takapuolellaan nojaten sitä pitelevän ihmisen jalkoihin, se on ihan rauhallinen, siitä tuskin tarvitsee pitää kiinni. Siinä se sitten odottelee vuoroaan, tarvittaessa sen kynnet leikataan, siis täydellinen kauneushoitola.
 

Keritsijöillä on selkiään säästääkseen roikkulaite, pehmustettu koukku vieterin päässä, jossa voi rentona rötköttää. He pyörittelevät jaloillaan lammasta, sen pää on kerijän jalkojen välissä, pitää vain pitää huolta siitä, ettei lammas pääse ponkaisemaan jaloillaan pois otteesta. 

Pitkin rauhallisin vedoin he leikkaavat sähkökoneillaan villat, lampaat ovat ihan rauhallisina heidän käsittelyssään. Kaunista katseltavaa, kuin tanssia… Jalat ja polvet työskentelevät koko ajan ja pyörittelevät pehmeästi lammasta ilman mitään väkivaltaa. Minun työnäni oli kerätä villoja säkkeihin sitä mukaan kun lammas oli keritty.


Kesätukka kaikilla

Uskomattoman tehokasta touhua! Viidessä tunnissa nämä kolme olivat kerineet 430 lammasta! Puoli kahdelta oli lampaat keritty, päästetty ulos, kaikki tavarat pakattu autoihin, villat punnittu, vaatteet vaihdettu ja sitten oli aika istahtaa pöytään nauttimaan pitkä, vähän myöhästynyt lounas. Ja seuraavana päivänä seuraavalle tilalle ja sama homma samalla tehokkuudella.

19.5.2009

Ranskalaiset syömingit

Ranskalaisten elämähän tunnetusti pyörii syömisen ympärillä. Kassaneiti puolenpäivän kieppeillä toivottaa »Bon appétit!» eikä »Bonne journée!», niinkuin muulloin, koska luonnollisesti kaikki häipyvät nauttimaan parin tunnin lounastaan kello kaksitoista. Kaupat, postit, pankit ovat silloin suljettu, koska kaikki (paitsi turistit) syövät silloin.

Basseteilla käy usein ruokavieraita, sunnuntailounaalla tai muuten vaan illalla. Omaa väkeä on jo seitsemän, joten tuosta vaan ilman mitään sen kummempia suunnitelmia illallinen järjestyy isollekin porukalle käden käänteessä. Näin tapahtui juuri pari päivää sitten kun tytär Emeline putkahti pihalle kahdeksan ystävänsä kanssa sunnuntai iltana ilman ennakkovaroitusta. Syöjiä yhtäkkiä 15! Ei mitään ongelmaa, Jacky alkoi avata torilta tuomiaan ostereita alkupalaksi, kellarista haettiin itsetehtyjä makkaroita ja pâtéita, juustolasta juustoa uunissa lämmitettäväksi salaatin kanssa, oma kani paistumaan uusien perunoiden kanssa… Sitten vielä leipää, juustoja, kirsikoita, mansikoita… Kaikki tulivat ravituiksi.


Huître (osteri), joita Jakcy tuo aina torilta, 
raikkaita, meren makuisia

Normaali kaava päivällisille on ensin ostereita epävirallisesti siinä keittiön pöydän ääressä seisten sillä aikaa kun valmistetaan lämmintä ruokaa. Jacky availee ostereita ja jakelee niitä sitä mukaa vieraille jutustelun lomassa. Juomana valkoviiniä. 


Saucisson (kuivamakkara), tässä torin tarjontaa

Vähitellen siirrytään nelimetrisen kastanjapuisen ruokapöydän ääreen. Kaikki auttavat kattamisessa, ei mitään hienostelua. Pöytään nostetaan saucisson-makkarat, pâté, caillette (jättilihapulla), kaikki itse tehtyjä omista sioista koko vuoden tarpeiksi. Näitä napsitaan leivän ja viinin kera. Pöydässä saattaa olla myös oliiveja ja cornichons (pikkukurkkuja).


Tarte au fromage de chèvre (vuohenjuustopiirakka)

Sitten seuraava alkupala, tarte au fromage de chèvre, omista juustoista tietenkin ja munat omilta kanoilta, ripaus timjamia ja loraus oliiviöljyä… Tämä syödään joko sellaisenaan tai vihreän salaatin kanssa. Salaatti tuodaan pöytään yleensä sellaisenaan, lehdet vain pestynä ja jokainen sekoittaa itse sekaan sinappi- tai majoneesikastikkeen. Salaatti on rapeaa, maukasta, mehevää, ei tarvitse mitään kylkiäistä makua antamaan.


Pot-au-feu (lihakeitto)

Vihdoin päästään pääruokaan. Talvella se on usein jotakin sianlihasta tehtyä, omista possuista tietenkin. Pot-au-feu on porissut tuntitolkulla kaminan päällä valtavassa kattilassa, samoin herkullinen linssipata. Usein lihapalat syödään erikseen, joko ennen tai jälkeen liemen tai mössön. Sian luut ovat antaneet muhevan maun. Yleensäkin ruoka on hyvin yksinkertaisista aineksista tehty, raaka-aineet vaan ovat niin loistoluokkaa. Omia tuotteita ovat siis myös kanat, kanit ja karitsat. Yllättävää minulle oli se, että täällä käytetään sumeilematta kamalan näköisiä itäneitä, pehmeitä perunoita paistettuina, ja ne ovat herkullisia! En ikinä olisi itse moisia käyttänyt, tunkiolle olisin kaaressa heittänyt. Paistettuihin perunoihin lisätään paljon valkosipulia ja persiljaa, siinä se. Uudetkin perunat aina paistetaan, täällä ei ole sitä harrasta »uudet perunat!» -kulttuuria kuin Suomessa. En ole koskaan maistanut täkäläisiä uusia keitettyinä, lienevätkö niin makeita kuin Suomessa. Lämpimän ruoan kanssa on useimmiten jotain vihannesta. Ihan käytännön syystä, eli iltalypsyn takia, ruoka usein itsekseen porisee sillä aikaa kun Estelle ja Jacky ovat lypsyllä. Mihinkään monimutkaiseen ei siis voi ryhtyä ainakaan illalla, ehkä sitten sunnuntaina lounasaikaan.

Eikä tässä vielä kaikki (vaikka itse olenkin jo kuukahtanut tässä vaiheessa)! Nyt tuodaan juustot pöytään ja porukka syö kuin ei olisi koskaan ruokaa aikaisemmin nähnytkään… leipää ja juustoa ja punaviiniä. Harmittavaa kun ei vatsani enää kykene kuin pieneen murenaan.

Täällä on tapana, että vieraat tuovat jälkiruoan, kakun, tortun, jäätelöä, mitä milloinkin. Usein myös hedelmiä, tällä hetkellä kirsikoita ja mansikoita, kohta persikoita ja aprikooseja. Sesonkia seurataan. Ja kaikki tämä ihanuus huuhdellaan viinillä alas. Viiden litran viinikanisterin hyvää pöytäviiniä maksaa 10-12 euroa!

Ruokailun jälkeen kaikki auttavat pöydän korjaamisessa. Pöytäliinaa ei käytetä, kaikki roskat kuten makkarankuoret, luut ym. sysätään pöydälle, josta ne sitten lakaistaan ruokailun päätteeksi pois ja eläimille ja pöytä pestään. Eikä jälkeäkään isoista syömingeistä!

18.5.2009

»Kukko-rää-rää-kyyyyy!»


Ilmojen lämmittyä aloin vihdoin pitää kylpyhuoneen ikkunaa auki läpi yön. Mukavaa raikasta ilmaa leijui sisään, mutta siinä sivutuotteena sain myös uuden torkkuherättäjän… Kylpyhuone on kanalan puoleisessa päädyssä ja nyt joka aamu viiden jälkeen uniini sekoittuu epävireisen kukon epätoivoinen äänenavausyritys. Se ei todellakaan ole yksinkertainen puhdas »kukkokiekuu» vaan usein monitavuinen »kukko-rää-rää-kyyyyy» (piafmaisella ärrällä), jossa lopputavu lannistuu ja lopulta sortuu kokonaan. Joskus kiekaisu loppuu heti alkuunsa: »kukko-räää», äsh eiku uudelleen: »kuk-kuk-rääää-kyyyy…». Voi reppanaa! Olisikohan nuoren kukon äänenmurros? Mutta sisua on pojalla ja suuret luulot itsestään! Pari kertaa sieltä on tullut jokseenkin mallikelpoinen kiekaisu, joten ehkä tuolla harjoittelumäärällä jonain päivänä, tai siis aamuna… Jään odottelemaan.

13.4.2009

Restaurant Mommée


»Emäntäjumppa»ystävälläni Marie-Christinellä on pieni ravintola lähikylä Freyssenetissä (kunnassa, jossa asuu 49 ihmistä!). Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten, joten nyt Marie-Christine pitää sitä tyttärensä kanssa lähinnä lounas- ja tilausravintolana. Maine on niin hyvä, että työmiehet läheltä ja kaukaa ajavat ylös Freissenetiin syömään lounaansa. Marie-Christine tekee kaiken itse (paitsi juustot, joita minä sinne kiikutan tuon tuosta). Menuta ei ole, sitä syödään mitä Marie-Christine on sinä päivänä tehnyt. Sinne täytyy aina varata pöytä, hän tekee ruokaa vain sille määrälle, joka on ilmoittanut etukäteen. Tosin sitä ruokaa on aina runsaasti, loppupäivä meneekin toipumiseen ja taatusti illalla ei ole vielä nälkä. Ja minkälaista ruokaa!!! Taivaallista, suurin osa omista raaka-aineista, pâtét, makkarat, hillot itsetehtyjä, kanat, ankat, lampaat, kasvikset, hedelmät omasta takaa… Herkullista maalaisruokaa ilman mitään kommervenkkejä. Kattaukseen ei ole kovinkaan paljon satsattu, pöytäviini tuodaan keramiikkakarahvissa, laseina pienet juomalasit, ruokalajit tuodaan pöytään isoissa vadeissa, hillot ja juustot tupperware-rasioissa. 

Aperitiivi, pastis, kir, valkoviini tms. nautitaan ensin baaritiskillä. Sitten istuudutaan pöydän ääreen ja siihen tuodaan alkuruokia: pâté, saucisson (kuivamakkara), fromage de tête (sianpääpatee), kuivattua kinkkua, ehkä joku piirakka- tai pizzasiivu, salaattia. Pääruokana jotain muhevaa vihannesta ja lihaa, usein jotain sisäelimistä tai lintua, mitä nyt milloinkin. Sitten tulee juustot (muidenkin kuin meidän vuohenjuusto) pöytään hillojen kera; viikuna-, kvitteni- tai aprikoosi-. Loistava yhdistelmä! Sen jälkeen vielä joku jälkiruoka, sitten kahvi ja jos asiakkaat näyttävät liian voipuneilta lähteäkseen pois, kahvin kanssa joku digestiivi, esim. Coironin yrttilikööri. Tämä kaikki viineineen maksaa 14–17 euroa!

Ensin aperitiivi baaritiskiltä…


ja sitten nauttimaan Marie-Christinen herkuista!


Kiirastorstaina minut oli kutsuttu mukaan lastenlounaalle, loppujen lopuksi meitä oli yhdeksän lasta, 2-8 v. ja viisi aikuista. Marie-Christinen lastenlapset ovat usein hoidossa ravintolassa, siksi siellä on valmiiksi lelulaatikoita ym. tarpeellista, lattiatilaakin on tarpeeksi juosta. Jumppaystäväni Claire tuli kolmen lapsensa kanssa, neljäs vielä vatsassa (olin kerran siellä lapsenpiikana, siitä rankasta keikasta myöhemmin!), hollantilainen Ann miehensä ja kolmen lapsensa kanssa ja Marie-Christinen kolme lastenlasta sekä tyttärensä Stephanie olivat jo valmiiksi paikalla. Söimme kaikki pitkän pöydän ääressä, lapset uskomattoman hyvin käyttäytyen. Ei mitään narinaa »yäk, en syä!» -tapaan. Lämpimänä ruokana oli perunamuusia ja makkaroita, siis lapsiystävällistä, aikuisille oli lisäksi vielä muheva lihapata ja haudutettua purjoa. Jälkiruoaksi lapsille suklaamoussea, aikuisille ensin juustot, sitten faissellea (tuorejuusto, jossa vielä heraa) hillon tai sokerin kanssa ja vielä kaiken päälle kahvit.


Marie-Christine ja Stephanie lasten kanssa


Sitten lelut esiin ja leikkimään!

12.4.2009

Liberté, égalité, fraternité

Jacky sai tänään korjattua pumpun, joka pumppaa juustoista valuvan heran sikalan kaukaloon ja pystyi näin avaamaan portin possuille isommalle alueelle. Pikkumulatit ovat jo laajentaneetkin reviiriään aidanraosta livahtaessaan, mutta pinkkipossut ovat jo sen verran isoja, samoin mamma, että ovat joutuneet nyt muutaman viikon elämään vähän ahtaammin. Mutta tänään, ah liberté! Vaan eihän näille possuille riittänyt se oma iso aitaus, ei, täytyi lähteä pitemmälle tutkimusretkelle.

Lähdin iltapäivällä tavanomaiselle kävelylleni, joka usein ohittaa tuon possulan. Filou ja Illu tietysti syöksyivät mukaan. Vaan ei ollut possulassa ketään… Voi sitä Filoun hätääntynyttä ilmettä, sitten se järkyttyneenä lysähti makaamaan, possut ovat hävinneet. Illu lähti sentään reippaasti mukaan lenkille. Kun olin tarpeeksi kaukana ja korkealla, näin alempana pellolla viisi vaaleanpunaista, seitsemän pientä mustaa ja yhden vähän isomman mustan pisteen! Kameran zoomilla näin ne tarkemmin, koko katraan. Paluumatkalla lähdin sitten etsimään niitä ja löytyiväthän ne vihdoin, onnelliset karkulaiset, kaukana kotoa. Onneksi mamma oli mukana, joka on vuoden aikana oppinut tuntemaan tienoon hyvin. Minulla ei ollut nimittäin mitään keinoa saada niitä ajettua kotiin. Mutta eiköhän routa porsaan kotiin aja… Tosin roudasta ei ole tietoakaan…


Tuolta ylhäältä ne bongasin…
Etualalla jo tongittua peltoa.


Aaah ja röh!


Ja sitten mamman perässä seuraavalle pellolle…


Äkkiä ennenkuin se saa meidät kiinni!

Menin takaisin kotiin kertomaan löydöstäni Jackylle ja Estellelle. He vain kohauttivat hartioitaan, ei voi mitään, kyllä ne kai kotiin tulevat. Myöhemmin illalla Jacky kävi kertomassa, että kaikki ovat kotona. Huomenna Jacky menee korjaamaan aidan.

Kevättä pukkaa

Alhaalla laaksossa kevät on jo pitkällä, hedelmäpuut kukkivat täyttä päätä. Tänne ylös se tulee viikon parin viiveellä. Nyt kuitenkin parin viikon sisällä ja varsinkin parin päivän sisällä hienoisen sateen myötä luonto on herännyt henkiin. Tässä pientä esimakua teille täkäläisestä keväästä, valitettavasti kasvituntemukseni on vähän heikonlainen, varsinkin kun nimiä tulee ranskaksi, englanniksi, ruotsiksi, onneksi joskus suomeksikin:

Ihan tavallinen voikukka


Orapihlajako tämä?


Häijyläinen piikkiläinen (suom. huom.)


Karhunvatukan lehtiä, 
marjoja syödään kesällä posket pullollaan…


Mikähän lie pieni orvokki, 
ensimmäisiä värillisiä keväällä luonnossa


Ei aavistustakaan, mutta omituinen!


Mikä lie tuossa matkan varrella…


Olisikohan lehmus?

5.4.2009

Sikinsokin siansorkin

Ja taas sikamainen juttu… Olen vain niin hurahtanut näihin pieniin töpselineniin, ei voi mitään. Tämä toinen musta kiinalainen minisika seitsemän demivillisikaporsaansa kanssa majoittui siis sikalan peltisuojaan, jossa se oli oman nuoruutensa elänyt kotisikojen kanssa viime keväänä. 

Sieltä oli hyvä lähteä lasten kanssa päivälenkille…


tutkimaan ympäristöä…


ja palata kotiin suojaan tuulelta ja sateelta.



Mutta eikös sitten kerran päivälenkin aikana sinne suojaan ollutkin ilmestynyt viisi pinkkipossua! No sopu sijaa antaa, sikaäiti adoptoi urhoollisesti nämä orvot, jotka olivat onnellisia saadessaan vielä hörppiä maitoakin pitkästä aikaa anteliaasta kasvatusäidistään… Ja ainahan on lämpimämpi nukkua läjässä…


Kevätauringon lämmittäessä voi toki nokoset ottaa ulkonakin!


Sitten voikin käydä aterioimaan, juomana vuohenmaitoheraa…



Joka kerta, kun lähden kävelemään sikalaan päin, Filou ryntää mukaani. Possut on sen suurin heikkous. Illu juoksee uskollisesti mukaan, vaikkei oikein ymmärräkään, mistä tässä on kyse. Filou hyppää aidan yli nähdäkseen possut paremmin. Se tuijottaa niitä pienestä raosta hievahtamatta, aavistuksen verran täristen, korvat sileinä niskaa pitkin, suu vähän raollaan, hennosti huohottaen, aina välillä vilkaisten minuun: »Eiks oo ihania!» Possuja ei häiritse ollenkaan tämä fanittaja. Ne jatkavat uniaan tai ruokailuaan kaikessa rauhassa. Illu raukka vain ei ymmärrä yhtään niiden ihanuutta, katselee vain muita maisemia.

Parin viikon sisällä portti aukaistaan ja pinkkipossutkin pääsevät tutkimaan ja tonkimaan isompaa aluetta. Silloin pumppu pistetään päälle ja juustolasta tulee juustoista valuva hera suoraan sikalan kaukaloon, terveellistä ja hyvää. Kyllä näillä sioilla on mukava elämä, niin kauan kuin sitä kestää…

4.4.2009

Kuttuja kuvaamassa

Yritä tässä nyt sitten saada kokovartalokuvaa!


Jacky pyysi minua suunnittelemaan toripöydän eteen painettavaa muovista »helmaa», jossa näkyisi kaikki tarvittavat tiedot ja olisi kuvat vuohista ja Coironista. Ihme kyllä valokuva-arsenaalistani ei löytynyt sopivaa kokovartalokuvaa ruohoa syövistä vuohista, joten lupasin mennä aamulla kuvaamaan laitumelle. Olin taas unohtanut, miksei minulla ollut niitä kokovartalokuvia! Heti kun olin päässyt aitauksen sisäpuolelle, kuttutädit juoksivat innoissaan luokseni: »Hei kivaa, meistä otetaan kuvia, haluatko tällä kertaa sieraimia, korvia vai silmiä?» Yhtäkkiä olin sadan hyväntuulisen, innokkaan vuohen saartamana. Siinä samalla toimin hinkkaustolppana sarville, rapsuttajana, keskustelukumppanina, puseroani ja housujani maisteltiin antaumuksellisesti, samoin kameran linssinsuojaa ja kantohihnaa… Jos yksinäisyys yllättää, kannattaa siis mennä vuohien laitumelle. Oli todella vaikeaa saada tärähtämättömiä kuvia, kun aina joku tönäisi laukaushetkellä. Olin kuitenkin laitumella tarpeeksi kauan niin että toiset luovuttivat lähikuvamahdollisuudesta ja menivät nyppimään ruohonalkuja ja lopulta onnistuin saamaan niitä kokovartalokuvia.

Vuohet ovat aivan erilaisia kuin lampaat, enemmän koiramaisia, uteliaita, seurallisia, kekseliäitä… Ensimmäinen kohtaamiseni vuohien kanssa kohta viisi vuotta sitten opetti aika paljon. Otin öljykangastakkini pois vuohelassa, laitoin sen mitään ajattelematta jollekin kaiteelle. Jacky tuli kohta takkini kanssa ja sanoi, ettei halua mitään lisäaromia juustoihinsa. Eiköhän joku kuttutäti ollut mielenkiinnosta alkanut maistella takkiani. Samoin tänään jouduin maistelun kohteeksi, puseroni, housuni, kenkäni, kamerani. Tällainen asennehan täytyisi saada lapsiinkin, kaikkea täytyy maistaa :)

Kyllä siellä nirppanokkiakin oli…




… ja sitten voikin vähän huilia…

24.3.2009

Porsaita hakemassa


Estelle kävi eilen hakemassa Pohjois-Ardèchesta viisi uutta pientä porsasta, ihan tavallista vaaleanpunaista. Viime vuonna olin hänen mukanaan, siitä tulikin aikamoinen seikkailu. Oli maanantai aamupäivä, lähdimme heti kun Estelle oli lypsyiltänsä valmis. Lauantaina oli kuollut yksi vuohi johonkin vatsatautiin ja toinenkin vuohi oli sairastunut, joten Bassetit halusivat varmistua, ettei mistään vakavammasta epidemiasta ole kyse. Otimme tämän kuolleen vuohen maasturin lavalle possunpahnojen sekaan viedäksemme sen matkan varrella tutkittavaksi eläintieteelliseen laboratorioon Valencen lähelle. Jacky on rakentanut eläinten kuljetusta varten lavan päälle puisen kehikon, jonka päällä on pressu, kyljet avoimena niin että ilma kulkee. 

Ajoimme moottoritietä pitkin parikymmentä kilometriä kohti Valencea, tällä kertaa ei lujaa vaan ihan maltillisesti. Alhaalla laaksossa oli kova puuskainen tuuli ja yhtäkkiä Estelle ratin äärestä parahti pahasti. Kehikko lensi lavalta! Tuulenpuuska oli tarttunut pressun alle ja heittänyt koko komeuden keskellä moottoritietä! Kaikeksi onneksi ketään ei ajanut ihan takanamme, kehikko ei jäänyt ihan keskelle tietä ja kaiken lisäksi puolen kilometrin päässä oli huoltoasema. Siinäkin kävi tuuri, niitä kun ei ole kovin tiuhaan. Estelle juoksi täristen soittamaan huoltoasemalta apua, onneksi sekin on hienosti järjestetty Ranskan yksityisillä moottoriteillä. 

Meillä ei ollut aavistustakaan, oliko kehikko aiheuttanut onnettomuutta ja lisäksi meillä oli se kuollut vuohi lavalla… Näin sen nyt ensimmäisen kerran: sen pää oli puoliksi syöty (ehkä kettu edellisenä yöllä), se oli likomärkä, oli satanut, joten se oli aika hurjan näkönen. Kuolleitten eläimien kuljettaminen tällä tavalla ei kaiketi ole oikein sallittua, varsinkin jos olisi ollut kyseessä joku epidemia. Onneksi meillä oli nämä pahnat ja siinä huoltoaseman parkkipaikalla apua odotellessamme peitimme vuohen pahnoihin. Parinkymmenen minuutin kuluttua paikallinen Team Ahma toi ehjän kehikon huoltoautonsa lavalla ja kiinnittivät sen väliaikaisesti ylösalaisin tiukasti. Kaiken tämän he tekivät ilmaiseksi ja ystävällisesti. Estelle oli tällä välin soittanut (raivoten) Jackylle, joka oli jo matkalla lisäköysien kanssa. Meillä kaikilla oli edelleen nenät valkoisina. Mitä kaikkea olisi voinut tapahtua… Jacky ei ollut tajunnut, että Estelle aikoo mennä moottoritietä pitkin, siksi hän ei ollut kiinnittänyt kehikkoa sen paremmin. Pikkuteillä ei olisi ollut ongelmaa.

Eläinlääkäri laboratoriossa oli ystävällisesti vielä paikalla, vaikka kello oli yli puolenpäivän, jolloin kaikki ranskalaiset lopettavat työt ja lähtevät lounastamaan. Saimme siis vuohen tutkimuksiin, ajoimme sovittuun paikkaan tapaamaan Jackyä, söimme lounaan, kehikko oli hirtetty kiinni visusti ja vihdoin pääsimme lähtemään kohti porsaita.

Tämä sikatila on korkealla vuoristossa lähellä Tournonia. Siellä emakoilla on luksusoltavat, lääniä piisaa tonkia silloin kun eivät ole synnytysosastolla, joka oli upouusi, hienosti toimiva. Eri-ikäisille porsaille oli omat tilansa ja sieltä saimme kainaloomme neljä suloista pientä töpselinenää. Paluumatkalla ajoimme pikkuteitä pitkin, possut pötköttivät pahnoilla tyytyväisinä, ja kotona Filou, bordercollie, oli ikionnellinen saadessaan hoidettavakseen uudet pienet porsaat, joita se rakastaa yli kaiken.

Matkustaminen väsyttää


Nyt tultiin perille…

21.3.2009

Villisikojen poluilla

Kyllähän sen polun täältä ylhäältä erottaa, mutta annas olla, kun olet alhaalla kastanjapuiden, piikkipensaiden, pengerrysten, aitojen ja villisianpolkujen seassa…


Olimme sopineet Severinen, sen jumppamaikan, kanssa menevämme pistämään kuntoon Rochessauven »seuraintalo» huomista belotea varten, korttipelitapahtumaa, jonka tuotoilla kerätään varoja Coiron Tonicille (suom. emäntäjumppa). No Severine oli tapansa mukaan melkein tunnin myöhässä, olin jo varma, että hän oli unohtanut minut ja olin mennyt takaisin omaan talooni tiskaamaan.Ei hän kuitenkaan ollut minua unohtanut, hän tuli vihdoin poikiensa kanssa ja niin sitä sitten ajettiin, LUJAA, Rochessauveen, mutta muut olivat siellä jo koonneet pöydät ja tuolit ja järjestäneet kaiken muunkin, joten meillä ei enää poskisuudelmien jälkeen ollut siellä mitään tekemistä. 

Severine lähti poikineen vielä asioille Privasiin ja Chomeraciin ja minä, niinkuin olin vähän etukäteen suunnitellutkin, lähdin kiipeämään Coironille. Pari vuotta sitten kiipesimme sinne Jackyn kanssa, hän näytti minulle polun, jota oli käyttänyt parikymmentä vuotta aikaisemmin kun riiasi Rochessauvessa asuvaa Estelleä. Rinne näyttää ehdottomasti mahdottomalta kiivetä, mutta eikös sieltä löytynytkin oivallinen polku ylös. Seuraavan kerran viime keväänä, taas kun olimme olleet sunnuntailounaalla Estellen vanhemmilla sillä »eläintarhatontilla», päätin kaiken syömisen ja juomisen jälkeen taas kiivetä, enkä hypätä auton kyytiin. Lucas juoksi perääni, hän halusi tulla mukaan. Lucas ei tiennyt tämän oikopolun olemassaoloa, vaan luuli meidän kiipeävän kauempaa Rochessauven linnan takaa. Minä vajavaisella kielitaidollani en ymmärtänyt, että hän ei tiennyt että… No sitten kun tajusin, että nyt ollaan liian lähellä linnaa, se oikopolku on lähtenyt jo paljon aikaisemmin, niin enkös saanut Lucasin lähtemään kanssani »oikaisemaan» piikkilanka-aitojen yli ja ali, pengerrysten yli, piikkipensaiden seassa villisikojen polkuja pitkin ylös ja ylös, kunnes löysimme vihdoin sen ihmisille tarkoitetun polun. Lucas oli aika otettu siitä villisianvimmasta, millä kiipesimme. Onneksi ei tarvinnut kääntyä takaisin, koska se laskeutuminen olisi ollut paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa. 

Tänään samalla villisianvarmuudella lähdin kiipeämään, nyt lähdin rinteeseen aikaisemmin, ettei tule samaa mokaa kuin viime vuonna. No enköhän minä sitten ollut lähtenyt liian aikaisin! Kiipesin, kiipesin, taistelin piikkipensaiden kanssa, varoin nilkan taittamista, nyt kun olin yksin eikä kukaan tiennyt missä olen. Kaiken lisäksi minulla oli olkalaukku ja kamera mukana, jotka haittasivat tietysti ihan hirveästi. Taas turisti! Loppujen lopuksi tulin sellaiseen paikkaan, ettei eteneminen ollut enää mitenkään mahdollista; piikkilanka-aita toisella puolella, rotko toisella ja edessä vain piikkipensasta. Pakko kääntyä takaisin. Villisiat näköjään sittenkin pystyvät parempaan kuin minä.

Jouduin laskemaan peffamäkeä useampaan otteeseen, tai siis olkalaukku ja minä. Sain sentään oikaistua sen verran, ettei ihan samaa reittiä tarvinnut palata. Kengät savessa, sukat likomärät, housut kurassa, mutta nilkat murtumattomina… Lähdin siis nöyrästi Rochessauven linnaa kohden kärrypolkua pitkin, sitä kautta pääsee ainakin ylös vaikkakin kiertotietä.

Tiesin kyllä, että ylhäällä Coironilla Planaisen Madame on sulkenut reitin, mutten uskonut. Kiipesin, kiipesin, nyt kuitenkin tietä pitkin, kiersin yhden suljetun portin kaikkine uhkauksineen, mutta sitten ihan Planaisen talon kohdalla Madame oli tosiaankin rakentanut sellaisen barrikaadin, että sitä ei noin vain ylitetä, aliteta, sivuuteta… Tämä Planaisen Madame on eronnut rouva Pariisista, joka asuu yksikseen koiransa kanssa talossa, joka on seudun kauneimpia ja josta on upea näköala, mutta Madame vain katsoo saippuasarjoja televisiosta ja inhoaa kaikkia. Tämä tie, jota sinne kiipesin, on virallinen retkeilyreitti, mutta Madame on sen sulkenut. Mitkään valitukset eivät auta, Madame ei siedä ketään silmissään. Tämä hänen tonttinsa on vielä kaiken lisäksi Jackyn mailla, joten Jackynkin on hankala hakea karanneita lampaitaan tai aasejaan, koska barrikaadi on edelleen pystyssä. Minun ei siis auttanut muu kuin tehdä täyskäännös takaisin, tiesin, että pystyn kiertämään talon toista kautta menemättä enää alas laaksoon.

Kesti tasan puoli tuntia, että olin sen samaisen portin toisella puolella! Kiusa se on pienikin kiusa! En onnistunut oikaisemaan, piikkipensaat olivat kasvaneet ja uusia aitoja oli pystytetty, joten todellakin vihdoin päädyin sen barrikaadin oikealle puolelle, olin vain kiertänyt talon. Siitä sitten vielä puolisen tuntia tuttua reittiä ja olin vihdoin kotona. Linnuntietä matka on 2,5 km, minulla meni siihen 2,5 tuntia! Vaatteet ehjinä, nilkat murtumattomina, hiki ja pisamat pinnassa… Nyt olin ansainnut kevään ensimmäisen pastiksen!

20.3.2009

Famille Basset

Kun asuimme La Mirandessa, lähin naapurimme oli vuohitila Périchonin perhe Basset. Pestauduin suht pian piiaksi juustoja tekemään ja Basseteille se sopi mainiosti. Oli jokseenkin mahdotonta saada ulkopuolista apua aamuisin klo 6.45–9.00. Minulle se sopi mainiosti, heräsin aamulla helposti, työmatkaan meni pari minuuttia ja yhdeksältä olin jo vapaa muihin hommiini. Jacky pystyi aamuisin lähtemään Estelleä auttamaan eläinten ruokkimisessa tai pääsi torille myymään ilman että täytyi ennen sitä nousta aamuyöstä juustoja tekemään.

Kun meidän La Mirande -aikamme päättyi, Bassetit eivät halunneet luopua piiastaan enkä minä Coironista. Niinpä teimme diilin: tulen asumaan Bassettien nurkkiin, »au pairiksi» helmikuusta heinäkuuhun, eli silloin kun apua tarvitaan. Teen juustot aamuisin ja sitten käyn vielä kääntämässä ne illalla, siihen menee tunnin verran, loppupäivän voin tehdä omia töitäni. Sehän sopi! Nyt olen toista kauttani täällä piikomassa asuen nyt »omassa talossani». Minulla on virallinen työsopimus, samanlainen mitä portugalilaisille sesonkityöläisille tehdään kun he tulevat viinirypäleitä poimimaan syksyisin.

Alussa en puhunut juuri ollenkaan ranskaa, mutta onneksi Jacky on ilmetty pedagogi. Hän pystyi neuvomaan minua niin selkeästi, että varsin nopeasti aloin ymmärtää mistä on kyse. Pitkän aikaa meni kuitenkin niin, että jos Estelle, Jacky ja minä keskustelimme, kaikki ranskaksi, Jacky joutui tulkkaamaan minua Estellelle ja Estelleä minulle, lasten puheesta puhumattakaan. Se taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö, että nuoriso puhuu käsittämättömästi… Nyt jo selviän huomattavasti paremmin, hölötän mitä hölötän, pieleen tietenkin, mutta saan itseni ymmärretyksi. Nämä ranskalaiset antavat arvoa sille, että yrittää selvitä ranskaksi, heidän oma kielitaitonsa kun on niin surkea.

Ihmeen hyvin on mennyt tämä toisten nurkissa asuminen. Nyt tosin kun teen itse ruokani, sosiaalista kanssakäymistä ei ole ihan niin paljon kuin viime vuonna. Suurta hupiani on Bassettie ison ruokapöydän ääressä istuminen, kun sukua tai ystäviä on kerääntynyt syöminkeihin. On kuin istuisi keskellä ranskalaista elokuvaa ilman tekstitystä. Silloin on ihan mahdotonta ymmärtää mistä puhutaan, varsinkin kun kaikki puhuvat yhtaikaa. Jos minulle puhutaan suoraan, silloin useimmiten ymmärrän, mutta muuten keskityn ilmeiden ja eleiden seuraamiseen. Koskaan en ole tuntenut oloani ulkopuoliseksi.


Estelle, talon emäntä, tempperamenttinen viiden lapsen äiti, 130 vuohen, 400 lampaan, 4 hevosen, 4 aasin ym. eläinten hoitaja. Estelle lypsää vuohet, Jacky on vastuussa juustojen valmistuksesta.


Jacky, itte isäntä, hyväsydäminen, kaikkien rakastama. Tekee töitä aamunkoitteesta iltamyöhään, jos ei tilallansa niin sitten keskiviikkoisin ja lauantaisin torilla myymässä juustojaan.

Emeline, keskimmäinen ja ainoa tyttö, kirjoittaa tänä vuonna, mikäli ehtii… Hänellä on monta rautaa tulessa niin, ettei ole oikein keskittynyt koulunkäyntiin. Loistava organisoija, sosiaalinen, nopea…


Julien, esikoinen, on valmistunut Grenoblen yliopistosta huippuarvosanoin fysiikasta ja on nyt tekemässä väitöskirjaansa Pariisissa. Harrasti myös enduroa, niinkuin nuorempi veljensä, mutta joutuu todennäköisesti jättämään sen vähemmälle selkävammansa myötä.


Antoine, Ranskan huippuja endurossa (moottoripyöräilyn luotettavuusajo maastossa, kertoi Google), aloittanut juuri kansainväliset kilpailut. Opiskeli Grenoblessa siltainsinööriksi, mutta on nyt keskittynyt kilpailemiseen. 


Anselme, tuleva tilan isäntä, käy parhaillaan maatalouslukiota. Tekee jo aika paljon töitä kotona, silloin kun huvittaa… Ei ihan vielä ole niin sitoutunut kuin maajussin tulee, mutta varmaankin aikaa myöten. Aloittanut nyt myös enduron…


Lucas, kuopus, velmu, aina keksimässä jotain hullua huvittaakseen minua ja muita ja onnistuu siinä. Ketsuppipullot kuuluvat asiaan, sitä pistetään ruokaan kuin ruokaan ja paljon, paitsi minun tekemääni risottoon, josta olin todella otettu. Se maistui ilmankin!

Esiäiti Mutsikka

Kaikkien, no ainakin melkein kaikkien Coironin kissojen esiäiti Mutsikka on alueen ehdoton matriarkka. Se on jo parinkymmenen vuoden ikäinen, vaikka yleensä täällä kissat elävät vain muutaman vuoden ja häviävät sitten maisemasta. Se on häijyn näkyinen, ja häijy se osaa ollakin. Sillä on upean kiiltävä, tiheä mustan ja ruskean juovikas turkki. Sen vasemmassa huulessa on valkoinen täplä, joka näyttää paiseelta. Sillä on ilkeät silmät ja töpöhäntä, en tiedä onko tapaturman tulos vaiko syntymästään saakka. Vuodesta toiseen se itsetietoisesti vaeltelee Périchonin ja La Miranden väliä. Tässä yhtenä päivänä seurasin ikkunasta, kuinka Mutsikka arvokkaasti käveli tuossa rinteessä ja kuttulauma varovasti parijonossa sen perässä. Mutsikka ei edes taakseen katsonut, se tiesi paikkansa lauman johtajana.

Kun muutimme La Mirandeen viitisen vuotta sitten, meillä ei ollut minkäänlaista kokemusta kissoista, mitä nyt naapurin Topi-kissa Tarkk'ampujankadulla, joka aamuin illoin päästettiin seikkailemaan rappukäytävään. Tosca ystävystyi sen kanssa, molemmat olivat vielä nuoria silloin ja niinpä Tosca suhtautui luontevasti myös matriarkka Mutsikkaan. Olimme olleet täällä vasta muutaman viikon, kun huomasimme Mutsikan seurailevan Toscaa, joka nukkui oven edessä. Kyllä Tosca oli Mutsikan huomannut, mutta mitäs siitä ja jatkoi uniaan. Seuraavana päivänä Mutsikka ilmaantui neljän pennun kanssa La Miranden apajille, sieltä ovesta kun yleensä aina heitettiin jotain syötävää. Tosca seurasi parin metrin päästä, kun Mutsikka pentuineen söi kananluita halukkaasti. Siis kaupunkilaisterrieri ja puolivillit kissat!

Vuosien mittaan kävi selville, että Mutsikka oli aika laiska hoitamaan lapsiaan ja me osoittauduimme tarpeeksi höveleiksi niistä huolehtimaan. Niinpä se kerta toisensa jälkeen toi pesueensa meille. Tosin nämä ensimmäiset neljä olivat sen viimeiset hyvät ja terveet pennut, seuraavat katosivat jo pian meilletulon jälkeen paitsi Räpsykkä, josta lisää myöhemmin. Alussa Mutsikka ei antanut koskea itseensä, ei tosin tullut mieleenkään, niin häijyn näköinen se oli. Mutta kun sen lapset sitten ajan myötä kesyyntyivät ja antoivat paijata itseään, Mutsikkakin päätti kokeilla. Niinpä aika ajoin se tuli luokse kiehnäämään takapuoli pystyssä, etutassut kyykyssä ja ai kun se paijaaminen tuntui mukavalta. Paitsi että yhtäkkiä se sihahti ja läppäsi ja sitten taas jatkoi kiehnäämistä! Ota siitä nyt sitten selvää…