Porsaita hakemassa

Estelle kävi eilen hakemassa Pohjois-Ardèchesta viisi uutta pientä porsasta, ihan tavallista vaaleanpunaista. Viime vuonna olin hänen mukanaan, siitä tulikin aikamoinen seikkailu. Oli maanantai aamupäivä, lähdimme heti kun Estelle oli lypsyiltänsä valmis. Lauantaina oli kuollut yksi vuohi johonkin vatsatautiin ja toinenkin vuohi oli sairastunut, joten Bassetit halusivat varmistua, ettei mistään vakavammasta epidemiasta ole kyse. Otimme tämän kuolleen vuohen maasturin lavalle possunpahnojen sekaan viedäksemme sen matkan varrella tutkittavaksi eläintieteelliseen laboratorioon Valencen lähelle. Jacky on rakentanut eläinten kuljetusta varten lavan päälle puisen kehikon, jonka päällä on pressu, kyljet avoimena niin että ilma kulkee. 

Ajoimme moottoritietä pitkin parikymmentä kilometriä kohti Valencea, tällä kertaa ei lujaa vaan ihan maltillisesti. Alhaalla laaksossa oli kova puuskainen tuuli ja yhtäkkiä Estelle ratin äärestä parahti pahasti. Kehikko lensi lavalta! Tuulenpuuska oli tarttunut pressun alle ja heittänyt koko komeuden keskellä moottoritietä! Kaikeksi onneksi ketään ei ajanut ihan takanamme, kehikko ei jäänyt ihan keskelle tietä ja kaiken lisäksi puolen kilometrin päässä oli huoltoasema. Siinäkin kävi tuuri, niitä kun ei ole kovin tiuhaan. Estelle juoksi täristen soittamaan huoltoasemalta apua, onneksi sekin on hienosti järjestetty Ranskan yksityisillä moottoriteillä. 

Meillä ei ollut aavistustakaan, oliko kehikko aiheuttanut onnettomuutta ja lisäksi meillä oli se kuollut vuohi lavalla… Näin sen nyt ensimmäisen kerran: sen pää oli puoliksi syöty (ehkä kettu edellisenä yöllä), se oli likomärkä, oli satanut, joten se oli aika hurjan näkönen. Kuolleitten eläimien kuljettaminen tällä tavalla ei kaiketi ole oikein sallittua, varsinkin jos olisi ollut kyseessä joku epidemia. Onneksi meillä oli nämä pahnat ja siinä huoltoaseman parkkipaikalla apua odotellessamme peitimme vuohen pahnoihin. Parinkymmenen minuutin kuluttua paikallinen Team Ahma toi ehjän kehikon huoltoautonsa lavalla ja kiinnittivät sen väliaikaisesti ylösalaisin tiukasti. Kaiken tämän he tekivät ilmaiseksi ja ystävällisesti. Estelle oli tällä välin soittanut (raivoten) Jackylle, joka oli jo matkalla lisäköysien kanssa. Meillä kaikilla oli edelleen nenät valkoisina. Mitä kaikkea olisi voinut tapahtua… Jacky ei ollut tajunnut, että Estelle aikoo mennä moottoritietä pitkin, siksi hän ei ollut kiinnittänyt kehikkoa sen paremmin. Pikkuteillä ei olisi ollut ongelmaa.

Eläinlääkäri laboratoriossa oli ystävällisesti vielä paikalla, vaikka kello oli yli puolenpäivän, jolloin kaikki ranskalaiset lopettavat työt ja lähtevät lounastamaan. Saimme siis vuohen tutkimuksiin, ajoimme sovittuun paikkaan tapaamaan Jackyä, söimme lounaan, kehikko oli hirtetty kiinni visusti ja vihdoin pääsimme lähtemään kohti porsaita.

Tämä sikatila on korkealla vuoristossa lähellä Tournonia. Siellä emakoilla on luksusoltavat, lääniä piisaa tonkia silloin kun eivät ole synnytysosastolla, joka oli upouusi, hienosti toimiva. Eri-ikäisille porsaille oli omat tilansa ja sieltä saimme kainaloomme neljä suloista pientä töpselinenää. Paluumatkalla ajoimme pikkuteitä pitkin, possut pötköttivät pahnoilla tyytyväisinä, ja kotona Filou, bordercollie, oli ikionnellinen saadessaan hoidettavakseen uudet pienet porsaat, joita se rakastaa yli kaiken.

Matkustaminen väsyttää

Nyt tultiin perille…

Villisikojen poluilla

Kyllähän sen polun täältä ylhäältä erottaa, mutta annas olla, kun olet alhaalla kastanjapuiden, piikkipensaiden, pengerrysten, aitojen ja villisianpolkujen seassa…

Olimme sopineet Severinen, sen jumppamaikan, kanssa menevämme pistämään kuntoon Rochessauven »seuraintalo» huomista belotea varten, korttipelitapahtumaa, jonka tuotoilla kerätään varoja Coiron Tonicille (suom. emäntäjumppa). No Severine oli tapansa mukaan melkein tunnin myöhässä, olin jo varma, että hän oli unohtanut minut ja olin mennyt takaisin omaan talooni tiskaamaan.Ei hän kuitenkaan ollut minua unohtanut, hän tuli vihdoin poikiensa kanssa ja niin sitä sitten ajettiin, LUJAA, Rochessauveen, mutta muut olivat siellä jo koonneet pöydät ja tuolit ja järjestäneet kaiken muunkin, joten meillä ei enää poskisuudelmien jälkeen ollut siellä mitään tekemistä. 

Severine lähti poikineen vielä asioille Privasiin ja Chomeraciin ja minä, niinkuin olin vähän etukäteen suunnitellutkin, lähdin kiipeämään Coironille. Pari vuotta sitten kiipesimme sinne Jackyn kanssa, hän näytti minulle polun, jota oli käyttänyt parikymmentä vuotta aikaisemmin kun riiasi Rochessauvessa asuvaa Estelleä. Rinne näyttää ehdottomasti mahdottomalta kiivetä, mutta eikös sieltä löytynytkin oivallinen polku ylös. Seuraavan kerran viime keväänä, taas kun olimme olleet sunnuntailounaalla Estellen vanhemmilla sillä »eläintarhatontilla», päätin kaiken syömisen ja juomisen jälkeen taas kiivetä, enkä hypätä auton kyytiin. Lucas juoksi perääni, hän halusi tulla mukaan. Lucas ei tiennyt tämän oikopolun olemassaoloa, vaan luuli meidän kiipeävän kauempaa Rochessauven linnan takaa. Minä vajavaisella kielitaidollani en ymmärtänyt, että hän ei tiennyt että… No sitten kun tajusin, että nyt ollaan liian lähellä linnaa, se oikopolku on lähtenyt jo paljon aikaisemmin, niin enkös saanut Lucasin lähtemään kanssani »oikaisemaan» piikkilanka-aitojen yli ja ali, pengerrysten yli, piikkipensaiden seassa villisikojen polkuja pitkin ylös ja ylös, kunnes löysimme vihdoin sen ihmisille tarkoitetun polun. Lucas oli aika otettu siitä villisianvimmasta, millä kiipesimme. Onneksi ei tarvinnut kääntyä takaisin, koska se laskeutuminen olisi ollut paljon vaikeampaa ja vaarallisempaa. 

Tänään samalla villisianvarmuudella lähdin kiipeämään, nyt lähdin rinteeseen aikaisemmin, ettei tule samaa mokaa kuin viime vuonna. No enköhän minä sitten ollut lähtenyt liian aikaisin! Kiipesin, kiipesin, taistelin piikkipensaiden kanssa, varoin nilkan taittamista, nyt kun olin yksin eikä kukaan tiennyt missä olen. Kaiken lisäksi minulla oli olkalaukku ja kamera mukana, jotka haittasivat tietysti ihan hirveästi. Taas turisti! Loppujen lopuksi tulin sellaiseen paikkaan, ettei eteneminen ollut enää mitenkään mahdollista; piikkilanka-aita toisella puolella, rotko toisella ja edessä vain piikkipensasta. Pakko kääntyä takaisin. Villisiat näköjään sittenkin pystyvät parempaan kuin minä.

Jouduin laskemaan peffamäkeä useampaan otteeseen, tai siis olkalaukku ja minä. Sain sentään oikaistua sen verran, ettei ihan samaa reittiä tarvinnut palata. Kengät savessa, sukat likomärät, housut kurassa, mutta nilkat murtumattomina… Lähdin siis nöyrästi Rochessauven linnaa kohden kärrypolkua pitkin, sitä kautta pääsee ainakin ylös vaikkakin kiertotietä.

Tiesin kyllä, että ylhäällä Coironilla Planaisen Madame on sulkenut reitin, mutten uskonut. Kiipesin, kiipesin, nyt kuitenkin tietä pitkin, kiersin yhden suljetun portin kaikkine uhkauksineen, mutta sitten ihan Planaisen talon kohdalla Madame oli tosiaankin rakentanut sellaisen barrikaadin, että sitä ei noin vain ylitetä, aliteta, sivuuteta… Tämä Planaisen Madame on eronnut rouva Pariisista, joka asuu yksikseen koiransa kanssa talossa, joka on seudun kauneimpia ja josta on upea näköala, mutta Madame vain katsoo saippuasarjoja televisiosta ja inhoaa kaikkia. Tämä tie, jota sinne kiipesin, on virallinen retkeilyreitti, mutta Madame on sen sulkenut. Mitkään valitukset eivät auta, Madame ei siedä ketään silmissään. Tämä hänen tonttinsa on vielä kaiken lisäksi Jackyn mailla, joten Jackynkin on hankala hakea karanneita lampaitaan tai aasejaan, koska barrikaadi on edelleen pystyssä. Minun ei siis auttanut muu kuin tehdä täyskäännös takaisin, tiesin, että pystyn kiertämään talon toista kautta menemättä enää alas laaksoon.

Kesti tasan puoli tuntia, että olin sen samaisen portin toisella puolella! Kiusa se on pienikin kiusa! En onnistunut oikaisemaan, piikkipensaat olivat kasvaneet ja uusia aitoja oli pystytetty, joten todellakin vihdoin päädyin sen barrikaadin oikealle puolelle, olin vain kiertänyt talon. Siitä sitten vielä puolisen tuntia tuttua reittiä ja olin vihdoin kotona. Linnuntietä matka on 2,5 km, minulla meni siihen 2,5 tuntia! Vaatteet ehjinä, nilkat murtumattomina, hiki ja pisamat pinnassa… Nyt olin ansainnut kevään ensimmäisen pastiksen!

Famille Basset

Kun asuimme La Mirandessa, lähin naapurimme oli vuohitila Périchonin perhe Basset. Pestauduin suht pian piiaksi juustoja tekemään ja Basseteille se sopi mainiosti. Oli jokseenkin mahdotonta saada ulkopuolista apua aamuisin klo 6.45–9.00. Minulle se sopi mainiosti, heräsin aamulla helposti, työmatkaan meni pari minuuttia ja yhdeksältä olin jo vapaa muihin hommiini. Jacky pystyi aamuisin lähtemään Estelleä auttamaan eläinten ruokkimisessa tai pääsi torille myymään ilman että täytyi ennen sitä nousta aamuyöstä juustoja tekemään.

Kun meidän La Mirande -aikamme päättyi, Bassetit eivät halunneet luopua piiastaan enkä minä Coironista. Niinpä teimme diilin: tulen asumaan Bassettien nurkkiin, »au pairiksi» helmikuusta heinäkuuhun, eli silloin kun apua tarvitaan. Teen juustot aamuisin ja sitten käyn vielä kääntämässä ne illalla, siihen menee tunnin verran, loppupäivän voin tehdä omia töitäni. Sehän sopi! Nyt olen toista kauttani täällä piikomassa asuen nyt »omassa talossani». Minulla on virallinen työsopimus, samanlainen mitä portugalilaisille sesonkityöläisille tehdään kun he tulevat viinirypäleitä poimimaan syksyisin.

Alussa en puhunut juuri ollenkaan ranskaa, mutta onneksi Jacky on ilmetty pedagogi. Hän pystyi neuvomaan minua niin selkeästi, että varsin nopeasti aloin ymmärtää mistä on kyse. Pitkän aikaa meni kuitenkin niin, että jos Estelle, Jacky ja minä keskustelimme, kaikki ranskaksi, Jacky joutui tulkkaamaan minua Estellelle ja Estelleä minulle, lasten puheesta puhumattakaan. Se taitaa olla yleismaailmallinen ilmiö, että nuoriso puhuu käsittämättömästi… Nyt jo selviän huomattavasti paremmin, hölötän mitä hölötän, pieleen tietenkin, mutta saan itseni ymmärretyksi. Nämä ranskalaiset antavat arvoa sille, että yrittää selvitä ranskaksi, heidän oma kielitaitonsa kun on niin surkea.

Ihmeen hyvin on mennyt tämä toisten nurkissa asuminen. Nyt tosin kun teen itse ruokani, sosiaalista kanssakäymistä ei ole ihan niin paljon kuin viime vuonna. Suurta hupiani on Bassettie ison ruokapöydän ääressä istuminen, kun sukua tai ystäviä on kerääntynyt syöminkeihin. On kuin istuisi keskellä ranskalaista elokuvaa ilman tekstitystä. Silloin on ihan mahdotonta ymmärtää mistä puhutaan, varsinkin kun kaikki puhuvat yhtaikaa. Jos minulle puhutaan suoraan, silloin useimmiten ymmärrän, mutta muuten keskityn ilmeiden ja eleiden seuraamiseen. Koskaan en ole tuntenut oloani ulkopuoliseksi.

Estelle, talon emäntä, tempperamenttinen viiden lapsen äiti, 130 vuohen, 400 lampaan, 4 hevosen, 4 aasin ym. eläinten hoitaja. Estelle lypsää vuohet, Jacky on vastuussa juustojen valmistuksesta.

Jacky, itte isäntä, hyväsydäminen, kaikkien rakastama. Tekee töitä aamunkoitteesta iltamyöhään, jos ei tilallansa niin sitten keskiviikkoisin ja lauantaisin torilla myymässä juustojaan.

Emeline, keskimmäinen ja ainoa tyttö, kirjoittaa tänä vuonna, mikäli ehtii… Hänellä on monta rautaa tulessa niin, ettei ole oikein keskittynyt koulunkäyntiin. Loistava organisoija, sosiaalinen, nopea…

Julien, esikoinen, on valmistunut Grenoblen yliopistosta huippuarvosanoin fysiikasta ja on nyt tekemässä väitöskirjaansa Pariisissa. Harrasti myös enduroa, niinkuin nuorempi veljensä, mutta joutuu todennäköisesti jättämään sen vähemmälle selkävammansa myötä.

Antoine, Ranskan huippuja endurossa (moottoripyöräilyn luotettavuusajo maastossa, kertoi Google), aloittanut juuri kansainväliset kilpailut. Opiskeli Grenoblessa siltainsinööriksi, mutta on nyt keskittynyt kilpailemiseen. 

Anselme, tuleva tilan isäntä, käy parhaillaan maatalouslukiota. Tekee jo aika paljon töitä kotona, silloin kun huvittaa… Ei ihan vielä ole niin sitoutunut kuin maajussin tulee, mutta varmaankin aikaa myöten. Aloittanut nyt myös enduron…

Lucas, kuopus, velmu, aina keksimässä jotain hullua huvittaakseen minua ja muita ja onnistuu siinä. Ketsuppipullot kuuluvat asiaan, sitä pistetään ruokaan kuin ruokaan ja paljon, paitsi minun tekemääni risottoon, josta olin todella otettu. Se maistui ilmankin!

Esiäiti Mutsikka

Kaikkien, no ainakin melkein kaikkien Coironin kissojen esiäiti Mutsikka on alueen ehdoton matriarkka. Se on jo parinkymmenen vuoden ikäinen, vaikka yleensä täällä kissat elävät vain muutaman vuoden ja häviävät sitten maisemasta. Se on häijyn näkyinen, ja häijy se osaa ollakin. Sillä on upean kiiltävä, tiheä mustan ja ruskean juovikas turkki. Sen vasemmassa huulessa on valkoinen täplä, joka näyttää paiseelta. Sillä on ilkeät silmät ja töpöhäntä, en tiedä onko tapaturman tulos vaiko syntymästään saakka. Vuodesta toiseen se itsetietoisesti vaeltelee Périchonin ja La Miranden väliä. Tässä yhtenä päivänä seurasin ikkunasta, kuinka Mutsikka arvokkaasti käveli tuossa rinteessä ja kuttulauma varovasti parijonossa sen perässä. Mutsikka ei edes taakseen katsonut, se tiesi paikkansa lauman johtajana.

Kun muutimme La Mirandeen viitisen vuotta sitten, meillä ei ollut minkäänlaista kokemusta kissoista, mitä nyt naapurin Topi-kissa Tarkk'ampujankadulla, joka aamuin illoin päästettiin seikkailemaan rappukäytävään. Tosca ystävystyi sen kanssa, molemmat olivat vielä nuoria silloin ja niinpä Tosca suhtautui luontevasti myös matriarkka Mutsikkaan. Olimme olleet täällä vasta muutaman viikon, kun huomasimme Mutsikan seurailevan Toscaa, joka nukkui oven edessä. Kyllä Tosca oli Mutsikan huomannut, mutta mitäs siitä ja jatkoi uniaan. Seuraavana päivänä Mutsikka ilmaantui neljän pennun kanssa La Miranden apajille, sieltä ovesta kun yleensä aina heitettiin jotain syötävää. Tosca seurasi parin metrin päästä, kun Mutsikka pentuineen söi kananluita halukkaasti. Siis kaupunkilaisterrieri ja puolivillit kissat!

Vuosien mittaan kävi selville, että Mutsikka oli aika laiska hoitamaan lapsiaan ja me osoittauduimme tarpeeksi höveleiksi niistä huolehtimaan. Niinpä se kerta toisensa jälkeen toi pesueensa meille. Tosin nämä ensimmäiset neljä olivat sen viimeiset hyvät ja terveet pennut, seuraavat katosivat jo pian meilletulon jälkeen paitsi Räpsykkä, josta lisää myöhemmin. Alussa Mutsikka ei antanut koskea itseensä, ei tosin tullut mieleenkään, niin häijyn näköinen se oli. Mutta kun sen lapset sitten ajan myötä kesyyntyivät ja antoivat paijata itseään, Mutsikkakin päätti kokeilla. Niinpä aika ajoin se tuli luokse kiehnäämään takapuoli pystyssä, etutassut kyykyssä ja ai kun se paijaaminen tuntui mukavalta. Paitsi että yhtäkkiä se sihahti ja läppäsi ja sitten taas jatkoi kiehnäämistä! Ota siitä nyt sitten selvää… 

Rähjäestetiikkaa

… historiaa, elämisen jälkiä, kerrostumia, rähjäisyyttä, rappiota… 

ja niin kaunista!

Taivasalla

Joka aamu, päivä, ilta uusi taivas…

Ranskalaisia ojankaivajia

En oikein tiedä mitä ajatella, kun epäilen että Bassetit käyttävät pimeää (maan)siirtotyövoimaa, vielä kaiken lisäksi lapsityövoimaa ojaa kaivamaan… ja vielä eläinlapsi- ja vielä viikonloppuna…

… ja lasten äiti vain myhäili tyytyväisenä!

Eläintarhanhoitajana

Viime keväänä Estellen vanhemmat lähtivät viikoksi Turkkiin ja tarvitsivat eläinkatraalleen hoitajan siksi aikaa. Olin onnistunut lepertelemään heidän koirilleen niin lahjakkaasti, vaikkakin suomeksi, että pyysivät minua. Varsinkin ranskanbuldoggi Unelma on herkkänä yksilönä vaikea tapaus, mutta aina minut nähdessään ylitsepursuavan kiihkeä suudelmissaan, joten Marcel ja Eveline päättelivät Unelman välttyvän suuremmilta traumoilta, jos minä tulisin asumaan heille siksi aikaa ja hoidan kaikki muutkin eläimet siinä samalla. Ja niitä eläimiähän riittää: näiden kolmen koiran lisäksi toistakymmentä kissaa (ja lisää syntyi viikon sisällä…), poni, hanhi, ankka, kolme kanaa, kukko, kaksi papukaijaa, neljä undulaattia, kolme viiriäistä ja kani. Koko tämä karja asustaa Rochessauven kylässä tavallisella omakotitalotontilla. No eipä silti, talon ja kirkon välissä on vielä naapurin iso lehmälauma.

Koiria on siis kolme: Unelma (ransk. Ulema), joka on viisivuotias ranskanbuldoggityttö, Keke (ransk. ehkä Gue-Gue), kymmenvuotias pönäkkä mäyräkoiraa muistuttava vanha pappa ja Pämppä (ransk. Pimpim), kolmivuotias sileäkarvainen kääpiömäyräkoirapoika, kaikki huonosti käyttäytyviä… Minulle jäi Evelinen auto työmatkojani varten ja evästykseksi sain, ettei tarvitse välittää, vaikka kaikki koirat ryntäävät auton rinnalla räksyttäen, senkun paina kaasua, kyllä ne sitten kotiin palaavat… No huhhuh, minä painoin kaasua ja palattuani löysin aina kaikki kolme koiraa kotitontilta. Majoittauduin talon päätyyn rakennettuun vierashuoneeseen ja lopulta kaikki koirat suostuivat nukkumaan kanssani. Unelma oli juuttunut turvallisesti Marcelin sänkyyn, kunnes keskellä yötä tuli ikävä. Heräsin sydäntäsärkevään ulinaan ja kävin hakemassa sen huoneeseeni, kantaen, muuten se ei olisi tullut. Sen jälkeen ei ollut majoitusongelmia, Unelma ja Pämppä nukkuivat vielä kaiken lisäksi mieluiten peiton alla. Onneksi sänky oli iso.

Koirat sängyllä, Keke, Unelma ja Pämppä,

huom. hanhi ikkunan takana

No entä ne kissat sitten! Niitä piisaa, alun toistakymmentä omien laskelmieni mukaan, mutta päivittäin sinne ilmaantui uusia naamoja, joten tarkkaa lukua en tiedä. Pämppä tosin hätisteli kaikki vieraat kissat pois tontilta. Liinavaatekaapista löytyi kaksi vastasyntynyttä pentua juuri ennenkuin Marcel ja Eveline olivat lähdössä, joten sinne täytyi järjestää äitikissalle esteetön pääsy. Koirat haistelivat nurkkia niin innokkaina, että pentuja taisi olla muuallakin, tavaraa vaan oli joka paikassa niin paljon, että nurkkien tutkiminen oli jokseenkin mahdotonta.

Varsinkin Pämppä varasteli mielellään lastenlasten pehmoleluja ja raahasi niitä pihalle. Yhtenä aamuna, kun ajoin pihalle aamujuustojen jälkeen, Unelma tuli vastaan kantaen jotain. No se ei osoittautunutkaan enää niin pehmoiseksi, se oli kuollut kissanpentu! Loput kolme löysin elävänä eläintenruokakomerosta terassilta. Kaikki kolme koiraa olivat niin häpeissään, etteivät tulleet ollenkaan tervehtimään, vaan menivät suoraan nukkumaan sänkyyni muina miehinä. Oli tainnut olla vähän rajut leikit ja pikkukissa pääsi hengestään. Seuraavana päivänä nämä pennut olivat keksineet hyvän suojapaikan; olohuoneen parven rapusten alla oli mukavaa sokkeloa ja kiipeilytelinettä, eikä koirat päässet sinne, vaikka Unelma kyllä yritti. En tiedä, oliko se murhan- vai vauvanhimoa, mutta kovin se oli kiinnostunut pennuista.

Verenhimoinen Unelma saalistamassa…

Oma lukunsa oli sitten tämä siipikarja. Pönäkkä hanhi potpotti aluksi mahtailevasti kuin talon herra ikään ja sen perässä vaapotti ankka mielinkielin huohottaen. Hanhi kuitenkin tottui minuun nopeasti ja lopetti urputtamisensa, ankka vaan jatkoi nyökyttelyään ja hanhen mielistelyä. Ne käyttivät uima-altaan suojapressua kylpyammeenaan nyt kun oli satanut sen verran, että pressun päällä oli viitisen senttiä vettä. Hanhi varsinkin suoritti joka päivä perusteellisen kylpemisen ja kainaloidenpesun. Ankka sitä vastoi piipahti aina sisällä, mikäli ovi oli jäänyt tarpeeksi auki. Pari kertaa jouduin ajamaan sen pois olohuoneesta ja korjasin kakat. Ja niitä kakkoja riitti! Sekä hanhi, ankka että kanat kävivät mieluiten kakalla terassilla, jota jouduin letkulla ruiskuttamaan pari kertaa päivässä, etten liukastuisi.

Herra Hanhi ja perässä mielistelevä Ankka

Kanoja oli kolme, lisäksi komea, oranssi kukko, jolla oli after-ski-saappaat jalassa, sellaiset karvaiset. Kaikki linnut piti sulkea illalla aitaukseen, ettei ketut niitä syö. Yhtenä iltana tulin vasta yhdeksän aikaan kotiin ja menin katsomaan, onko kaikki linnut aitauksessa, mihin ne yleensä omatoimisesti menivät pimeän tullen. Kaikki muut olivat paitsi ankka. Lähdin etsimään sitä ja löysin sen uima-altaalta. Sain sen vihdoin ajettua talon toiselle puolelle, mutta eikös muut olleetkin sillä aikaa tulleet pois aitauksesta! Onneksi kirosanat on keksitty! Kaikki muut sain käännytettyä, ankan mukaanlukien, mutta kukkopa ei halunnutkaan mennä takaisin aitaukseen. En saanut sitä millään sinne, varsinkin kun Pämppä ja Unelma häiritsivät innokkaasti ajamistani. Menin sitten syömään vähäsen ja odotin pimeän tuloa ja sen jälkeen lähdin katsomaan taskulampun valossa, oliko herra suvainnut palata karsinaan. Ei ollut! Löysin sen lopulta olohuoneen edestä terassilla sikiunessa. Nappasin sen kanalooni ja sen kiljumisesta välittämättä kannoin sen raivona aitaukseen. Oli herra jokseenkin nöyryytetyn näköinen, kun sen pikkukanaset näkivät tämän nolon tilanteen. Seuraavana iltana kaikki olivat kiltisti menneet sinne minne pitikin. 

Kissoja ja kukko terassilla

Yhtenä iltana, kun tulin taas juustolasta, poni Ponkka (ransk. en tiedä) makasi kyljellään heinäpaalin vieressä ja huohotti raskaasti. Se yritti välillä nostaa päätään, välillä nousta kokonaan ylös, mutta turhaan. Selvästi teki kuolemaa! Soitin hädissäni Basseteille, Jacky juoksi kysymään lypsyllä olevalta Estelleltä, mitä tehdä, Estelle kun tietää kaiken hevosista, poneista ja aaseista. Estelle vain sanoi, ettei mitään hätää, se on vain liikalihava. Noin se on tehnyt ennenkin. Viidentoista minuutin kuluttua se sai vihdoin kangettua itsensä ylös ja jatkoi syömistä.

Täytyy myöntää, että sen viikon aikana oli hetkiä, jolloin totesin, että eläimiä voi olla liikaa!

Vielä pieni lisähuomautus: Marcel ja Eveline ovat molemmat eläkkeelläolevia lääkäreitä…

Raskaana taas?

On tällä isompien possujen mammalla taas sen verran vatsa turvoksissa, että taitaa sekin olla täynnä uusia pikkumulatteja. 

Uudet pikkumulatit

Onnistuin tänäänkin löytämään pikkupossut, nyt ihan maastossa. 

Niillä on isältänsä villisialta perityt viirut kyljessä vielä tässä vaiheessa.

Onnellinen jälleennäkeminen!

Olen ollut vähän huolissani ja murheellinen, kun en ole nähnyt muita »kissojani» kuin Mutsikan. Ainahan nämä ovat olleet meneväistä sorttia, mutta olen ollut täällä kuitenkin jo melkein kuukauden. Olen elätellyt toivoa, että kun Reiska tulee La Mirandeen neljän viikon kuluttua, kissat alkavat vähitellen palata, niinkuin aina ennenkin. 

Tänään päivällä Estelle tuli koputtamaan ovelleni ja kertoi, että nyt se toinenkin kiinalainen minisika on saanut porsaita, seitsemän ja jälleen kerran on villisika ollut asialla! Hän oli nähnyt ne sikalan kieppeillä, ihan pieniä possuja. Lähdin siitä paikasta kameran kanssa niitä etsimään. Mutta ensimmäinen, johon törmäsin, oli oma rakas Poitsuni, kissoista huipuin, se sama, joka oli siinä yhdessä kuvassa Toscan kanssa kävelyllä. Se oli tuossa Bassettien talon luona kaikessa rauhassa ja hyvässä kunnossa, kauniina kuin aina ennenkin. Illu-koira tuli hänkläämään ympärilleni niin, että Poitsu hyppäsi penkereelle pusikoiden taakse piiloon, mutta kun aikani siinä sössötin, niin se tunnisti ääneni ja alkoi tapansa mukaan kertoa omia kuulumisiaan pontevasti. Kutsuin sitä kanssani possuja etsimään ja sehän tuli. Niinhän siinä taas kävelimme niinkuin ennenvanhaan, Poitsu juttujaan kertoen ja joka kymmenes metri kaatuen kyljelleen ja sitten täytyi taas paijata ja rapsuttaa. Mutta possuja en nähnyt…

Oli lämmintä, ensimmäistä kertaa aurinko todella lämmitti. Heittäydyin pitkäkseni kedolle ja Poitsu tuli heti vatsani päälle makaamaan ja kehräämään. Jo ihan pienenä pentuna sen kehräämisen kuuli ennenkuin sitä muuten näki missään, moottori lähti surraamaan heti kun oli ihmisiä lähettyvillä. Löhösimme pitkän aikaa sinisen taivaan alla ja nautimme jälleennäkemisestä. Kun palasimme sikalan lähelle, näin possut ihan katoksen oven suussa. Siellä katoksen alla ne varmaan olivat olleet silloin alunperinkin, mutta niin pimeässä nurkassa etten niitä erottanut. Nyt sain napattua kuvan ennenkuin koko pesue pötki pakoon sinne pimeyteen. 

Poitsu pitkästä aikaa!

Mahan päälle kehräämään ja löhöämään…

No unihan siinä tulee, vähemmästäkin…

…ja löytyihän ne uudet possutkin vihdoin!

Emäntäjumppa

Kun kuulin, että naapuritilan nuorikko Severine vetää Rochessauvessa jumppaa, Gym Tonicia, lähiseudun naisille, menin tietenkin mukaan. Severine on kolkyt ja risat, kahden syötävän suloisen pikkupojan äiti, energiapakkaus, joka nyt opiskelee lähihoitajaksi. Hän on opiskellut myös liikuntaa ja on ihan laillinen jumppatuntien vetäjä, hyvä sellainen. Täällä se on aika tarkkaa, osallistujilla täytyy olla lääkärintodistus vakuutusta varten. Tosin sen lääkärintodistuksen sain Estellen eläkkeelläolevalta silmälääkäri-isältä… Senkin todistuksen kirjoitti hänen eläkkeelläoleva työterveyslääkärivaimonsa siinä ruokailun yhteydessä ja silmälääkäri vaan allekirjoitti sen, »Oui, terve on!»

Maanantai-iltaisin Severine tulee hakemaan ensin minut, sitten kaksi muuta naista napataan kyytiin matkan varrelta »roskiksilta», johon he tulevat omilla autoillaan ja sitten huristellaan kimppakyydillä, LUJAA, mäkeä alas Rochessauven kylän »seuraintalolle» vai miksihän sitä tilaa nyt kutsuisi… Se on rakennettu entisen, nyt tyhjillään olevan ala-asteen kylkeen, suht ankea iso sali, kulunut betonilattia, aprikoosinväriset seinät, katossa koristuksia joistain menneistä juhlista, jääkaappi, pakastin, lavuaari ym. tarpeellista juhlien järjestämistä varten. Talvella kylmä kuin mikä, kamina pistetään äkkiä porottamaan, siinä se lämpiää sillä aikaa kun suoritetaan nämä pakolliset kolme poskisuudelmaa jokaiselta jokaiselle çavatusten kera. Meitä on tusinan verran kaiken kokoisia, ikäisiä, näköisiä, kuntoisia… Silloin kolme vuotta sitten, kun tämä jumppa alkoi, se oli lähinnä naisten vapaailta kotihommistaan, liikunta siinä oli sivuseikka, mutta nyt huomasin näiden vakinaisten ryhdistäytyneen ja kunto on silminnähtävästi parantunut. Useat ovat jopa hoksanneet, että se musiikki on niinkuin tahdin pitämistä varten, ei vain taustamusiikkia… Kälätys on kova, Severine kertoo juttuja, kaikilla on hauskaa ja kuitenkin jos vain haluaa, koko tunti on hikistä, tehokasta jumppaa ja hyviä venytyksiä. Oma kuntoni on kohonnut huomattavasti ihan tämän jumpan ansiosta. 

Kerran vuodessa järjestetään kunnon syömingit ja tanssit paikallisen jalkapallokerhon kanssa. Kerran teemana oli Choucroute, alsassilainen hapankaali-liha-makkara-ihanuus, toisen kerran Couscous. Saaduilla pääsylippuvoitoilla Severine on hankkinut Gym Tonicille kaikenlaisia kidutusvälineitä; steppilautoja, kuminauhoja, jumppapalloja, käsipainoja ym. Joka kerta hän on keksinyt jotain uutta ohjelmaa.

Aikaisemmin kävin keskiviikkoisin vielä täällä ylhäällä Coironilla Berzèmin kylässä toisella jumppatunnilla, mutta nyt Severine on lopettanut sen opiskelunsa takia. Se pidettiin kunnantalon »kirjastossa»; pieni huone, jossa kirjoja tuskin kymmentä hyllymetriä, toisella seinällä jääkaappi, vastapäisellä seinällä tämä kirjahylly, kokouspöydät, tuolit ja äänestyskoppi siirrettiin syrjään, lattia lakaistiin ja sitten vaan jumppaamaan Jacques Chiracin valvovan katseen alla. (Nicolas Sarkozyn kuvan alla en koskaan ehtinyt jumppaamaan…) Vähän täytyi sovitella, ettei tönäissyt tai humauttanut naapuria tai huitaissut kirjoja lattialle… Ja tunnin jälkeen hurjaa mimmirallia kotiin, vähän jotain syötävää, lasi viiniä ja nukkumaan…

Taas karkuteillä

Näin hetki sitten, kun lähdin ulos mökistäni. Lampaat olivat taas karkuteillä, nyt pihamaalla talon ympärillä. Possut olivat etupihalla, samoin kanat, koirat vaan katselivat kaikessa rauhassa.

Taloni on saarrettu!

Périchon on saarrettu!

Possut pistävät pihanurmikon uuteen uskoon…

Eläinystävällisyyttä

Ensimmäisiä asioita, mihin kiinnitin täällä huomiota, oli eri eläinten ystävällinen ja luottavainen suhtautuminen sekä toisiin eläimiin että ihmisiin. Tosca sopeutui tähän heti, joskin lehmät pelottivat ensin. (Toscan ensimmäinen ranskankielinen sana oli »Bœuf!» kun näki ensimmäisen kerran lehmän!) Parin viikon täällä asumisen jälkeen Mutsikka, ikivanha puolivilli kissa, toi neljä pentuaan meille hoidettavaksi. Se oli tarkkaillut Toscaa jonkin aikaa ja tullut siihen tulokseen, että hyvään hoitoon pääsevät, se kun ei itse niistä enää piitannut. Niin meille tuli sitten Veikka, Vilukka, Kinkeri ja Pikkane, jotka majoittuivat pihapiiriin. Niistä ja niiden pesueista sitten enemmän toiste.

Viime kesänä yksi pässi oli itsepäisesti päättänyt olla hevonen. Se ei millään suostunut menemään lampolaan vaan vietti aikaansa viikkotolkulla hevoshaassa. Lisäksi ne mustat, pienet kiinalaispossut viihtyivät parhaiten siellä hevosten jaloissa…

Bassettien bordercollie Filou rakastaa yli kaiken pieniä porsaita. Joka kevät, kun uudet porsaat on haettu, Filou viettää aikaansa niiden aitauksessa huokaillen ihastuksesta. Se rakastaa niitä vielä sittenkin kun ne ovat kasvaneet yli sata kiloisiksi, muttei ihan niin tulisesti…

Ainakin täälläpäin Ranskaa ihmiset suhtautuvat hyvin ystävällisesti eläimiin. En ole nähnyt kertaakaan mitään vihamielisyyttä; ellei varsinaisesti ystävällisyyttä niin sitten välinpitämättömyyttä. Kaupungeissa ja kylissä koirat ja kissat ovat vapaina, vihaisia koiria en ole nähnyt. Eläimet kuuluvat jokapäiväiseen elämään, tosin koirat ja kissat ovat aina ulkona, jopa Bassettien pieni villakoira Hacley, joka kuoli viime talvena 19 vuotiaana!

Tosca ja Veikka ikkunalaudalla.

Tosca ja Poitsu iltapäivälenkillä

Hauska tutustua!

No mikäs pikku sintti se siinä on…

Hevoset, lampaat ja possut sulassa sovussa samalla laitumella. 

Harmi kun ei ollut kameraa mukana silloin, 

kun pikkupossut tutustuivat hevosiin turvat ja kärsät yhdessä.