Restaurant Mommée

»Emäntäjumppa»ystävälläni Marie-Christinellä on pieni ravintola lähikylä Freyssenetissä (kunnassa, jossa asuu 49 ihmistä!). Hänen miehensä kuoli muutama vuosi sitten, joten nyt Marie-Christine pitää sitä tyttärensä kanssa lähinnä lounas- ja tilausravintolana. Maine on niin hyvä, että työmiehet läheltä ja kaukaa ajavat ylös Freissenetiin syömään lounaansa. Marie-Christine tekee kaiken itse (paitsi juustot, joita minä sinne kiikutan tuon tuosta). Menuta ei ole, sitä syödään mitä Marie-Christine on sinä päivänä tehnyt. Sinne täytyy aina varata pöytä, hän tekee ruokaa vain sille määrälle, joka on ilmoittanut etukäteen. Tosin sitä ruokaa on aina runsaasti, loppupäivä meneekin toipumiseen ja taatusti illalla ei ole vielä nälkä. Ja minkälaista ruokaa!!! Taivaallista, suurin osa omista raaka-aineista, pâtét, makkarat, hillot itsetehtyjä, kanat, ankat, lampaat, kasvikset, hedelmät omasta takaa… Herkullista maalaisruokaa ilman mitään kommervenkkejä. Kattaukseen ei ole kovinkaan paljon satsattu, pöytäviini tuodaan keramiikkakarahvissa, laseina pienet juomalasit, ruokalajit tuodaan pöytään isoissa vadeissa, hillot ja juustot tupperware-rasioissa. 

Aperitiivi, pastis, kir, valkoviini tms. nautitaan ensin baaritiskillä. Sitten istuudutaan pöydän ääreen ja siihen tuodaan alkuruokia: pâté, saucisson (kuivamakkara), fromage de tête (sianpääpatee), kuivattua kinkkua, ehkä joku piirakka- tai pizzasiivu, salaattia. Pääruokana jotain muhevaa vihannesta ja lihaa, usein jotain sisäelimistä tai lintua, mitä nyt milloinkin. Sitten tulee juustot (muidenkin kuin meidän vuohenjuusto) pöytään hillojen kera; viikuna-, kvitteni- tai aprikoosi-. Loistava yhdistelmä! Sen jälkeen vielä joku jälkiruoka, sitten kahvi ja jos asiakkaat näyttävät liian voipuneilta lähteäkseen pois, kahvin kanssa joku digestiivi, esim. Coironin yrttilikööri. Tämä kaikki viineineen maksaa 14–17 euroa!

Ensin aperitiivi baaritiskiltä…

ja sitten nauttimaan Marie-Christinen herkuista!

Kiirastorstaina minut oli kutsuttu mukaan lastenlounaalle, loppujen lopuksi meitä oli yhdeksän lasta, 2-8 v. ja viisi aikuista. Marie-Christinen lastenlapset ovat usein hoidossa ravintolassa, siksi siellä on valmiiksi lelulaatikoita ym. tarpeellista, lattiatilaakin on tarpeeksi juosta. Jumppaystäväni Claire tuli kolmen lapsensa kanssa, neljäs vielä vatsassa (olin kerran siellä lapsenpiikana, siitä rankasta keikasta myöhemmin!), hollantilainen Ann miehensä ja kolmen lapsensa kanssa ja Marie-Christinen kolme lastenlasta sekä tyttärensä Stephanie olivat jo valmiiksi paikalla. Söimme kaikki pitkän pöydän ääressä, lapset uskomattoman hyvin käyttäytyen. Ei mitään narinaa »yäk, en syä!» -tapaan. Lämpimänä ruokana oli perunamuusia ja makkaroita, siis lapsiystävällistä, aikuisille oli lisäksi vielä muheva lihapata ja haudutettua purjoa. Jälkiruoaksi lapsille suklaamoussea, aikuisille ensin juustot, sitten faissellea (tuorejuusto, jossa vielä heraa) hillon tai sokerin kanssa ja vielä kaiken päälle kahvit.

Marie-Christine ja Stephanie lasten kanssa

Sitten lelut esiin ja leikkimään!

Liberté, égalité, fraternité

Jacky sai tänään korjattua pumpun, joka pumppaa juustoista valuvan heran sikalan kaukaloon ja pystyi näin avaamaan portin possuille isommalle alueelle. Pikkumulatit ovat jo laajentaneetkin reviiriään aidanraosta livahtaessaan, mutta pinkkipossut ovat jo sen verran isoja, samoin mamma, että ovat joutuneet nyt muutaman viikon elämään vähän ahtaammin. Mutta tänään, ah liberté! Vaan eihän näille possuille riittänyt se oma iso aitaus, ei, täytyi lähteä pitemmälle tutkimusretkelle.

Lähdin iltapäivällä tavanomaiselle kävelylleni, joka usein ohittaa tuon possulan. Filou ja Illu tietysti syöksyivät mukaan. Vaan ei ollut possulassa ketään… Voi sitä Filoun hätääntynyttä ilmettä, sitten se järkyttyneenä lysähti makaamaan, possut ovat hävinneet. Illu lähti sentään reippaasti mukaan lenkille. Kun olin tarpeeksi kaukana ja korkealla, näin alempana pellolla viisi vaaleanpunaista, seitsemän pientä mustaa ja yhden vähän isomman mustan pisteen! Kameran zoomilla näin ne tarkemmin, koko katraan. Paluumatkalla lähdin sitten etsimään niitä ja löytyiväthän ne vihdoin, onnelliset karkulaiset, kaukana kotoa. Onneksi mamma oli mukana, joka on vuoden aikana oppinut tuntemaan tienoon hyvin. Minulla ei ollut nimittäin mitään keinoa saada niitä ajettua kotiin. Mutta eiköhän routa porsaan kotiin aja… Tosin roudasta ei ole tietoakaan…

Tuolta ylhäältä ne bongasin…

Etualalla jo tongittua peltoa.

Aaah ja röh!

Ja sitten mamman perässä seuraavalle pellolle…

Äkkiä ennenkuin se saa meidät kiinni!

Menin takaisin kotiin kertomaan löydöstäni Jackylle ja Estellelle. He vain kohauttivat hartioitaan, ei voi mitään, kyllä ne kai kotiin tulevat. Myöhemmin illalla Jacky kävi kertomassa, että kaikki ovat kotona. Huomenna Jacky menee korjaamaan aidan.

Kevättä pukkaa

Alhaalla laaksossa kevät on jo pitkällä, hedelmäpuut kukkivat täyttä päätä. Tänne ylös se tulee viikon parin viiveellä. Nyt kuitenkin parin viikon sisällä ja varsinkin parin päivän sisällä hienoisen sateen myötä luonto on herännyt henkiin. Tässä pientä esimakua teille täkäläisestä keväästä, valitettavasti kasvituntemukseni on vähän heikonlainen, varsinkin kun nimiä tulee ranskaksi, englanniksi, ruotsiksi, onneksi joskus suomeksikin:

Ihan tavallinen voikukka

Orapihlajako tämä?

Häijyläinen piikkiläinen (suom. huom.)

Karhunvatukan lehtiä, 

marjoja syödään kesällä posket pullollaan…

Mikähän lie pieni orvokki, 

ensimmäisiä värillisiä keväällä luonnossa

Ei aavistustakaan, mutta omituinen!

Mikä lie tuossa matkan varrella…

Olisikohan lehmus?

Sikinsokin siansorkin

Ja taas sikamainen juttu… Olen vain niin hurahtanut näihin pieniin töpselineniin, ei voi mitään. Tämä toinen musta kiinalainen minisika seitsemän demivillisikaporsaansa kanssa majoittui siis sikalan peltisuojaan, jossa se oli oman nuoruutensa elänyt kotisikojen kanssa viime keväänä. 

Sieltä oli hyvä lähteä lasten kanssa päivälenkille…

tutkimaan ympäristöä…

ja palata kotiin suojaan tuulelta ja sateelta.

Mutta eikös sitten kerran päivälenkin aikana sinne suojaan ollutkin ilmestynyt viisi pinkkipossua! No sopu sijaa antaa, sikaäiti adoptoi urhoollisesti nämä orvot, jotka olivat onnellisia saadessaan vielä hörppiä maitoakin pitkästä aikaa anteliaasta kasvatusäidistään… Ja ainahan on lämpimämpi nukkua läjässä…

Kevätauringon lämmittäessä voi toki nokoset ottaa ulkonakin!

Sitten voikin käydä aterioimaan, juomana vuohenmaitoheraa…

Joka kerta, kun lähden kävelemään sikalaan päin, Filou ryntää mukaani. Possut on sen suurin heikkous. Illu juoksee uskollisesti mukaan, vaikkei oikein ymmärräkään, mistä tässä on kyse. Filou hyppää aidan yli nähdäkseen possut paremmin. Se tuijottaa niitä pienestä raosta hievahtamatta, aavistuksen verran täristen, korvat sileinä niskaa pitkin, suu vähän raollaan, hennosti huohottaen, aina välillä vilkaisten minuun: »Eiks oo ihania!» Possuja ei häiritse ollenkaan tämä fanittaja. Ne jatkavat uniaan tai ruokailuaan kaikessa rauhassa. Illu raukka vain ei ymmärrä yhtään niiden ihanuutta, katselee vain muita maisemia.

Parin viikon sisällä portti aukaistaan ja pinkkipossutkin pääsevät tutkimaan ja tonkimaan isompaa aluetta. Silloin pumppu pistetään päälle ja juustolasta tulee juustoista valuva hera suoraan sikalan kaukaloon, terveellistä ja hyvää. Kyllä näillä sioilla on mukava elämä, niin kauan kuin sitä kestää…

Kuttuja kuvaamassa

Yritä tässä nyt sitten saada kokovartalokuvaa!

Jacky pyysi minua suunnittelemaan toripöydän eteen painettavaa muovista »helmaa», jossa näkyisi kaikki tarvittavat tiedot ja olisi kuvat vuohista ja Coironista. Ihme kyllä valokuva-arsenaalistani ei löytynyt sopivaa kokovartalokuvaa ruohoa syövistä vuohista, joten lupasin mennä aamulla kuvaamaan laitumelle. Olin taas unohtanut, miksei minulla ollut niitä kokovartalokuvia! Heti kun olin päässyt aitauksen sisäpuolelle, kuttutädit juoksivat innoissaan luokseni: »Hei kivaa, meistä otetaan kuvia, haluatko tällä kertaa sieraimia, korvia vai silmiä?» Yhtäkkiä olin sadan hyväntuulisen, innokkaan vuohen saartamana. Siinä samalla toimin hinkkaustolppana sarville, rapsuttajana, keskustelukumppanina, puseroani ja housujani maisteltiin antaumuksellisesti, samoin kameran linssinsuojaa ja kantohihnaa… Jos yksinäisyys yllättää, kannattaa siis mennä vuohien laitumelle. Oli todella vaikeaa saada tärähtämättömiä kuvia, kun aina joku tönäisi laukaushetkellä. Olin kuitenkin laitumella tarpeeksi kauan niin että toiset luovuttivat lähikuvamahdollisuudesta ja menivät nyppimään ruohonalkuja ja lopulta onnistuin saamaan niitä kokovartalokuvia.

Vuohet ovat aivan erilaisia kuin lampaat, enemmän koiramaisia, uteliaita, seurallisia, kekseliäitä… Ensimmäinen kohtaamiseni vuohien kanssa kohta viisi vuotta sitten opetti aika paljon. Otin öljykangastakkini pois vuohelassa, laitoin sen mitään ajattelematta jollekin kaiteelle. Jacky tuli kohta takkini kanssa ja sanoi, ettei halua mitään lisäaromia juustoihinsa. Eiköhän joku kuttutäti ollut mielenkiinnosta alkanut maistella takkiani. Samoin tänään jouduin maistelun kohteeksi, puseroni, housuni, kenkäni, kamerani. Tällainen asennehan täytyisi saada lapsiinkin, kaikkea täytyy maistaa :)

Kyllä siellä nirppanokkiakin oli…

… ja sitten voikin vähän huilia…