12.3.2009

Onnellinen jälleennäkeminen!

Olen ollut vähän huolissani ja murheellinen, kun en ole nähnyt muita »kissojani» kuin Mutsikan. Ainahan nämä ovat olleet meneväistä sorttia, mutta olen ollut täällä kuitenkin jo melkein kuukauden. Olen elätellyt toivoa, että kun Reiska tulee La Mirandeen neljän viikon kuluttua, kissat alkavat vähitellen palata, niinkuin aina ennenkin. 

Tänään päivällä Estelle tuli koputtamaan ovelleni ja kertoi, että nyt se toinenkin kiinalainen minisika on saanut porsaita, seitsemän ja jälleen kerran on villisika ollut asialla! Hän oli nähnyt ne sikalan kieppeillä, ihan pieniä possuja. Lähdin siitä paikasta kameran kanssa niitä etsimään. Mutta ensimmäinen, johon törmäsin, oli oma rakas Poitsuni, kissoista huipuin, se sama, joka oli siinä yhdessä kuvassa Toscan kanssa kävelyllä. Se oli tuossa Bassettien talon luona kaikessa rauhassa ja hyvässä kunnossa, kauniina kuin aina ennenkin. Illu-koira tuli hänkläämään ympärilleni niin, että Poitsu hyppäsi penkereelle pusikoiden taakse piiloon, mutta kun aikani siinä sössötin, niin se tunnisti ääneni ja alkoi tapansa mukaan kertoa omia kuulumisiaan pontevasti. Kutsuin sitä kanssani possuja etsimään ja sehän tuli. Niinhän siinä taas kävelimme niinkuin ennenvanhaan, Poitsu juttujaan kertoen ja joka kymmenes metri kaatuen kyljelleen ja sitten täytyi taas paijata ja rapsuttaa. Mutta possuja en nähnyt…

Oli lämmintä, ensimmäistä kertaa aurinko todella lämmitti. Heittäydyin pitkäkseni kedolle ja Poitsu tuli heti vatsani päälle makaamaan ja kehräämään. Jo ihan pienenä pentuna sen kehräämisen kuuli ennenkuin sitä muuten näki missään, moottori lähti surraamaan heti kun oli ihmisiä lähettyvillä. Löhösimme pitkän aikaa sinisen taivaan alla ja nautimme jälleennäkemisestä. Kun palasimme sikalan lähelle, näin possut ihan katoksen oven suussa. Siellä katoksen alla ne varmaan olivat olleet silloin alunperinkin, mutta niin pimeässä nurkassa etten niitä erottanut. Nyt sain napattua kuvan ennenkuin koko pesue pötki pakoon sinne pimeyteen. 


Poitsu pitkästä aikaa!


Mahan päälle kehräämään ja löhöämään…


No unihan siinä tulee, vähemmästäkin…


…ja löytyihän ne uudet possutkin vihdoin!




2 kommenttia:

  1. ihanat kisukuvat, meillä on vastaava keltaraitakolli kun olin lapsi. kissan nimi oli Kusti ja se eli varmaan kaksikymmenvuotiaaksi!
    Hannamma

    VastaaPoista