Ja taas sikamainen juttu… Olen vain niin hurahtanut näihin pieniin töpselineniin, ei voi mitään. Tämä toinen musta kiinalainen minisika seitsemän demivillisikaporsaansa kanssa majoittui siis sikalan peltisuojaan, jossa se oli oman nuoruutensa elänyt kotisikojen kanssa viime keväänä.
Sieltä oli hyvä lähteä lasten kanssa päivälenkille…
tutkimaan ympäristöä…
ja palata kotiin suojaan tuulelta ja sateelta.
Mutta eikös sitten kerran päivälenkin aikana sinne suojaan ollutkin ilmestynyt viisi pinkkipossua! No sopu sijaa antaa, sikaäiti adoptoi urhoollisesti nämä orvot, jotka olivat onnellisia saadessaan vielä hörppiä maitoakin pitkästä aikaa anteliaasta kasvatusäidistään… Ja ainahan on lämpimämpi nukkua läjässä…
Kevätauringon lämmittäessä voi toki nokoset ottaa ulkonakin!
Sitten voikin käydä aterioimaan, juomana vuohenmaitoheraa…
Joka kerta, kun lähden kävelemään sikalaan päin, Filou ryntää mukaani. Possut on sen suurin heikkous. Illu juoksee uskollisesti mukaan, vaikkei oikein ymmärräkään, mistä tässä on kyse. Filou hyppää aidan yli nähdäkseen possut paremmin. Se tuijottaa niitä pienestä raosta hievahtamatta, aavistuksen verran täristen, korvat sileinä niskaa pitkin, suu vähän raollaan, hennosti huohottaen, aina välillä vilkaisten minuun: »Eiks oo ihania!» Possuja ei häiritse ollenkaan tämä fanittaja. Ne jatkavat uniaan tai ruokailuaan kaikessa rauhassa. Illu raukka vain ei ymmärrä yhtään niiden ihanuutta, katselee vain muita maisemia.
Parin viikon sisällä portti aukaistaan ja pinkkipossutkin pääsevät tutkimaan ja tonkimaan isompaa aluetta. Silloin pumppu pistetään päälle ja juustolasta tulee juustoista valuva hera suoraan sikalan kaukaloon, terveellistä ja hyvää. Kyllä näillä sioilla on mukava elämä, niin kauan kuin sitä kestää…
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti